‹ Takaisin

2.10. kansainvälinen väkivallattomuuden päivä. Päivä, jonka YK:n yleiskokous on julistanut vuonna 2007. 

"Väkivallattomuuden päivänä YK toivoo eri toimijoiden muistuttavan ihmisiä rauhan merkityksestä ja ristiriitojen rauhanomaisen ratkaisun tärkeydestä. Jokaisella on oikeus elää turvassa ilman väkivaltaa tai sen uhkaa. Tämä on jokaiselle kuuluva perustavanlaatuinen ihmisoikeus."

 

Väkivallasta on helppo ajatella, että se on fyysistä ja näkyy mustelmina, mutta väkivalta on paljon muutakin. Omassa elämässäni väkivalta on ollut läsnä niin kauan kuin muistan. Olen lapsena kuullut fyysistä väkivaltaa, nuoruudessa nähnyt väkivaltaa ja aikuisena elänyt suhteessa, jossa henkinen väkivalta on ollut osa arkea. Olen ollut tilanteissa, joissa minua on lääpitty ja ahdisteltu niin, että olen joutunut pyytämään tilanteisiin ulkopuolista apua. 

 

Hoitajana ensihoidossa sekä nuorisopsykiatrialla olen nähnyt varmasti jokaisen mahdollisen väkivallan muodon ja väkivallan erilaisia ilmenemistapoja eri kulttuureissa. Puhumattakaan siitä, miten arkipäiväiseksi hoitajiin kohdistuva väkivalta jossain vaiheessa omaakin työuraa tuli.  

 

Olen työskennellyt työyhteisössä, josta on laitettu vahvoja naisjohtajia ulos, kelpuutettu ammattitaitoiset naiset kahvinkeittäjiksi, sivuutettu naisia kokouksissa ja päätöksenteossa. Kohdeltu niin, että naisen olisi hyvä toimia nättinä, puheita tukevana päänä ja hymyillä sopivissa kohdissa. Epäkohtia esiin nostaessa olen tullut kohdelluksi “hankalana naisena, jolla on tänään huono päivä”.

 

Työnohjaajana käsittelen työyhteisöiden kanssa paljon väkivaltaan liittyviä teemoja ja vaikka oma perustyöni ei ole enää hoitotyötä, on väkivallan eri muodot osa työpäiviäni. Ei ole sanoja siihen, kuinka paljon arvostan ammattilaisia, jotka työskentelevät väkivallan uhrien kanssa. Työ on valtavan tärkeää ja merkityksellistä. Näillä kohtaamisilla voi parhaimmillaan pelastaa ihmisen hengen, muuttaa jotain toisen ihmisen elämässä. Jokainen kohtaaminen on myös ammattilaiselle raskas, välillä toivotonkin, tuo paljon pahuutta näkyville ja kuormittaa äärimmilleen. Kukaan ei ole, eikä saa koskaan olla immuuni väkivallalle, vaikka se olisi osa jokaista päivää. 

 

Lähisuhdeväkivalta on Suomessa suurin yksittäinen ihmisoikeusrikkomus. Se on väkivaltaa, joka tapahtuu usein kodeissamme. Niiden seinien sisällä, joiden pitäisi suojella kaikelta, niiden ihmisten toimesta, joiden pitäisi olla suurin tuki ja turva. Lähisuhdeväkivaltaa kokee ja tekee yhtä lailla naiset sekä miehet ja sitä todistaa kodeissaan useat lapset.  

 

Väkivallasta puhuminen ei ole helppoa, ymmärrettävästi. Siihen liittyy paljon tunteita ja mielipiteitä. Erityisen vaikeaa puhuminen voi olla silloin, kun ei ole kohdannut väkivaltaa, ei näe sen olemassaoloa eikä oikein edes ymmärrä, kuinka iso osa se on meidän yhteiskuntaamme. Mutta se, että peittää silmänsä asialta ja ajattelee, ettei väkivaltaa ole, on väärin, se on hiljaista hyväksymistä. Silloin kun ei ole omakohtaisia kokemuksia, on erityisen tärkeää kuunnella niitä ihmisiä, jotka elävät väkivallan keskellä, jotka työskentelevät väkivallan uhrien kanssa ja jotka tutkivat väkivaltaan liittyviä ilmiöitä. Kukaan ei voi koskaan olla varma, ettei väkivalta tule huomenna jollain tapaa osaksi omaa elämää. 

 

Puhun ja tulen toivottavasti aina puhumaan väkivallasta hyvin avoimesti, se on minun tapani vaikuttaa. Sinulta pyydän, ettet koskaan vähättele etkä sanoillasi tai teoillasi oikeuta väkivaltaa. Se on askel kohti sitä, että voisimme joskus elää väkivallattomasti - joka päivä.  

 

Jenni